Mies, pikkutakki ja lentokone

Vuosia sitten, ehkäpä jo ala-asteikäisenä, mieleeni iskostui tietty visio tulevaisuudesta. Näin itseni pikkutakki päällä istumassa lentokoneessa ja agendalla oli tärkeä työmatka ulkomaille. Tämä mielikuva säilyi minussa vaihtelevalla intensiteetillä, kirkkaudella ja tiedostamisen tasolla läpi peruskoulun, lukion ja yliopisto-opintojen. Eräänä päivänä löysinkin itseni Finnairin koneesta matkalla HongKongiin. Mustikkamehua siemaillessa havahduin siihen tosiasiaan, että juuri tällaisen välähdyksen tulevaisuudestani olin kuvitellut mieleni sopukoissa noin 15 vuoden ajan. Päälläni oli Saksasta opiskeluaikana ostettu pikkutakki ja paidassani kannoin ylpeydellä edustamani firman logoa. Tuossa hetkessä koin olevani juuri oikeassa, minulle tarkoitetussa paikassa oikeaan aikaan. Ja koin olleeni uskollinen sille pojalle, joka uskaltautui unelmoimaan.

Useimmiten, kun olen saanut elämässäni jotakin itselleni tärkeää aikaan, olen ensin nähnyt sen kirkkaasti mielessäni. Olen ikään kuin hypännyt ajassa eteenpäin ja maistellut tulevaa hyvää mielessäni. Toisaalta taas, kun jokin projekti on jäänyt minulta puolitiehen, en ole alun perinkään uskonut siihen. Olen ohittanut kuvittelun siitä, miltä onnistuminen näyttää ja tuntuu. En ole pysähtynyt miettimään, mitä kyseinen asia merkitsee minulle ja miten se vaikuttaa elämääni laajemmin. Sen sijaan olen hypännyt suoraan to-do-listan kimppuun ja alkanut suorittaa elämääni vailla varmuutta siitä, vievätkö suoritteet minua haluamaani suuntaan.

Olen viime aikoina saanut harjoitella seuraavanlaista prosessia minulle tärkeiden asioiden edistämisessä:

• 1. Lopputulos: mitä minä pohjimmiltaan haluan?
• 2. Tarkoitus: miksi sillä on minulle väliä?
• 3. Toimintasuunnitelma: miten saavutan haluamani?

Ajattelen niin, että vastaukset prosessin kahteen ensimmäiseen kysymykseen antavat voimaa toteuttaa kolmannen kysymyksen toimenpiteitä. Ennen kahden ensimmäisen kysymyksen vastauksia kolmatta kysymystä ei kannata edes esittää.